Oh memories, mister History

On ollut pientä draamaa liikkeellä, mutta turhautumisen purkaminen kitaran soittoon osoittautui olevan hyvä idea. En ole soitellut sitä niin pitkään aikaan, enkä edes tiedä miksi. Unohdin miten ihanaa se on, ja kuinka vapauttavaa. Unohti ainakin draamat ja ikävät ajatukset hetkeksi.

Lähdimme isän kanssa Helsinkiin moikkaamaan perhettä. Pääsin kokeilemaan uutta 50 mm objektiivia, ja kivahan se oli. Emily, siskoni, oli vain hyvin vaikea kuvata, koska hän oli kiinnostunut enemmän pakoon juoksemisesta ja elokuvan katselusta. Olen varmasti nähnyt Ice Age 3:sen jo kymmenen kertaa.

Hauska juttu, aina kun tulen käymään Helsingissä, Emily ottaa kädestäni kiinni ja vetää minut pianon luokse. Alussa oli tapana että soitin Emilylle vähän pianoa, kun hän oli vielä hyvin pieni. Se on jäänyt tavaksi, ja aion jatkaa sitä. Se on ikään kuin meidän kahden välinen juttu.

Saan olla paljon yksin kotona; isä on työmatkoilla, kaverit ovat aamupäivisin töissä ja osa on ulkomailla.

Totta puhuen joitakin ystäviä ei oikein välittäisi nähdä, kun taas joidenkin seuraa janoan kuin kuu pimeyttä. Kun olin Helsingissä tapaamassa lapsuudenystävää, ymmärsin, miten ikävä häntä oli ollut. Puhuimme niin arkisista asioista, kokkailimme hänen veljensä ja ystävänsä kanssa ruokaa improvisoiden ja nautimme yhdessäolosta. Kun lähdin kotiin, olin pää pilvissä. Astuessani ulko-ovesta pois, tuntui että olisin saanut taivaanrannanmaalarin taidot ja palettivärit takaisin.